Soundi

October 1979

BLONDIE:
Platinakuume jatkuu

Puhallinorkesteri soittaa Grand Guignol kurlutusta, syvä, enteellinen, lievästi kaikuva miesääni puhuu: »Aika: alkukevät 1975. Paikka: musta, tunkkainen baari nimeltä CBGB, Bowery, Manhattan. Nuori mies on musiikillista seikkailua etsiessään uskaltautunut kaupungin viidakon syvyyksiin. Vähänpä hän osaa aavistaa, mikä häntä odottaa: Blondie and the Banzai Babies.»
Tietysti tähän kohtaan olisi paikallaan dramaattinen urkuisku, mutta sekstetissä, joka ilmestyy lavalle ei ole sitten minkäänlaista iskua. Sen sijaan sillä on kitaristi, basisti, rumpali, jotka rynkyttävät päämäärättömän tuntuisesti instrumenttejaan samalla kun kaksi ruskeaverikköä ja yksi vaaleaverikkö hyppivät, hihkuvat ja hilluvat yhtyeen edessä antaen kuulijalle sekoittuneen fiiliksen, jossa on viatonta, villiä innostusta ja raakaa, kissanpentumaista energiaa.
»Jessus», ajattelee sankarimme, »ei ne voi olla tosissaan!» Bändi on kuin jokin epäpyhä äpärä, joka tuntuu syntyneen Velvet Undergroundin instrumentaaleista elementeistä, joita käytetään säestämään 60-luvun tyttötriojen pop-piisejä. Mutta siellä ne vain heiluvat, ja jonkin aikaa kuunneltuaan ja katseltuaan on meidän sankarimme myönnettävä, että homma on vaikuttavaa, jopa jännittävää.
Hän seuraa kitaristia, joka käyttäytyy kuin orkesterinjohtaja ja paiskoo samalla puolihuolimattomasti raskaasti särjettyjä sointuja Stratocasteristaan. Mutta suurimman osan aikaa hänen silmänsä kuitenkin lepäävät naikkosissa etenkin siinä vaaleatukkaisessa. Vaalea laulaa enemmän kuin muut, mutta ei nuorukaisemme häntä siksi tuijota. Ei edes sen vuoksi, että vaalea laulaa paremmin kuin muut – sitä paitsi tällaisella äänentoistolla sitä tuskin edes huomaa. Vaalealla on tosi erikoiset kasvot – kuin yhdistelmä Tuesday Weldia ja Sandra Deeta. Hänessä on jotain selittämätöntä viehätystä, jota hän ei pysty määrittelemään…
…Neljä vuitta myöhemmin samainen sankarimme istuu mahtavan levymogulin edessä, jonka saavutukset menestyksen luojana ovat ilmiömäiset. Huolitellulla australislais-englantilaisella korostuksella tämä musiikkimagnaatti kertoilee sellaisia asioita kuin: »Musiikkiteollisuus odotti vain jotain meidänlaistamme tulevaksi. He toivoivat, että jokainen seuraava juttu olisi uusi Beatles ja sen suun taista sontaa, mutta he eivät tajunneet, että uusi Beatles voisi olla bändi, jossa on eukko mukana.» Miehemme istuu siinä yrittäen pitää silmämunansa kuopissaan kuunnellessaan näitä taivaallisia julistuksia ja muistellen iltaa CBGB: Ilä ihaillen tapaa, jolla yhtye on kehittynyt näinä neljänä vuotena ja sitä, että ne kaksi jäsentä, joihin hän ensimmäiseksi kiinitti huomiota, ovat ainoat alkuperäisjäsenet, jotka ovat jäljellä.
Vähän kornia, eikö totta? Mutta silti tämä ei ole mitään saippuaoopperaa. Tämä on totisinta totta: juuri minä olen tuo hämmentynyt kuuntelija, joka yrittää sulatella tuottaja Mike Chapman sanoja. Chapmanin onnenpotku oli tuottaa viime syksynä sellaisia artisteja kuin Exile (»Kiss You All Over») ja Nick Gilderia (»Hot Child in the City»), jotka pysyivät kahtena viikkona peräkkäin listojen kärjessä ykkösenä ja kakkosena, minkä jälkeen »Hot Child» vielä nousi ykköseksi. Oli vähällä ettei sama temppu onnistunut hänen tuottamillaan Suzi Quatro/Chris Norman ja Blondie sinkuilla »Stumblin’ in» ja »Heart of Glass», jotka molemmat olivat ykkösinä lähes perättäisinä viikkoina.
»Parallel Lines» album, jolta »Heart of Glass» on peräisin, on juuri lähestymässä platinalevyn myyntirajaa (miljoona kappaletta) ja sitä myydään edelleen kuin jääkuutioita Saharassa. Samaan aikaan ollaan albumilta julkaisemassa sinkkua »One Way or Another», josta tulee todellinen megahitti.
Istun Chapmanin kanssa Power Stationin studiossa, New Yorkissa, missä hän valmistautuu uuteen, pitkään päivään (ja ehkä myös yöhön) tehtävänään tavoittaa jälleen uusi kilometripylväs Blondien tiellä menestykseen: levytetään bändin uutta albumia nimeltä »Eat to the Beat». Miten tuollainen päivä alkaa? Chapman panee tavoitteensa lyhyesti lauseeseen: »Blondie on supertähti huomenna.»
Kuin satua joka toteutuu, ryysyistä rikkauksiin, tra-la-laa… paitsi, että ei se niin helppoa ole. Menestys ei ole syntynyt yhdessä yössä, itse asiassa vasta nyt alkaa rääyissä näkyä silkkipaitoja, ja kuten tiedät, Pikku-Lauri, elämä huipulla voi olla varsin tuulista ja kovaa. Vaikeudet keskinäisissä suhteissä (artistit vastaan levy-yhtiö vastaan manageri vastaan muut artistit jne), valtavat velat, menestyksen mukanaan tuomat kasvaneet odotukset ja vaatimukset ynnä usein epäsympaattinen, jopa vihamielinen lehdistö.
Tuosta viimeksi mainitusta tekijästä pääsemmekin tämän tarinan syntyyn. Toivotettuaan aluksi minut avosylin tervetulleeksi tekemään juttua Blondiestaä alkoikin yhtyeen PR ää hoitava firma yhtäkkiä jossitella ja puhua jutuntekomahdollisuuksista kovin vältellen. Sitten »katsotaan nyt» vaiheeseen ja »me soitamme sitten sinulle» tilanteeseen, josta olikin enää poronkusema ilmoitukseen, ett. yhtye ei anna lainkaan haastatteluja. Ääni puhelimessa mainitsi jotain vaikeuksista Rolling Stonen kanssa ja että yhtye ei puhu Newsweekille, ainoastaan ihmisille, jotka tuntevat bändin. »Mutta minähän tunnen heidät», minä protestoin, mutta ilman mitään vaikutusta.
Niinpä soitin suoraan Chris Steinille, joka sanoi: »Joo, mikäs siinä, me ollaan studiossa. Tule sinne.»
Power Stationilla Chris sanoi minulle, että hän näki tämän jutun mahdollisuutena oikaista joitain juttuja ja saada yhtyeestä aikaan syvällinen juttu ilman, että heidän täytyy taistella jonkin itsevarman, täynnä ennakkoluuloja olevan lehtimiehen kanssa, joka nuoleskelee huuliaan valmiina ampumaan yhtyeen imagen täyteen reikiä vääntämällä heidän lausuntojaan.
Kyseiset lauseet eivät ole syntyneet pelkästään Chrisin vainoharhaisissa aivoissa. Hän oli maininnut minulle asiasta aikaisemminkin (niin ovat monet muutkin yhtyeet). Etenkin englantilainen musiikkilehdistö tuntuu yhtä innokkaalta torpedoimaan Blondieta – ehkä heidän loistavan menestyksensä vuoksi – kuin se on painamaan kuvia Debbie Harrysta. Ei sen puoleen että amerikkalanen lehdistö olisi ollut paljonkaan ystävällisempää, ja etenkin Chrisiä jurppii yhtyeen kohtaaminen Rolling Stonen kanssa. Tuolloin artikkeli ei ollut vielä ilmestynyt, mutta se tulisi olemaan katastrofi: haastattelija tiesi hyvin vähän rockista tai niistä paineista, joita se voi luoda. Hän ei ollut nähnyt bändiä lavalla, ja vaatiessaan haastattelua vähemmän otollisessa tilaisuudessa oli ilmeisesti varustautunut varsin kyynisillä ennakkoasenteilla. »Me pistettiin poika tiukalle», Chris tuumaa.
Toisaalta minä tunnen Blondien ja he tuntevat Trouser Pressin. Olin ollut vähän aikaa samassa bändissä Jimmy Destrin kanssa vähän ennen kuin hän liittyi Blondieen, ja minulla oli ystävälliset suhteet Chrisin, Debbien ja Clem Burken kanssa, koska tein heistä jutun erääseen toiseen lehteen yhtyeen levyttäessä ensimmäistä albumiaan. Sen jälkeen olen tehnyt heistä pari juttua, yhden niistä Hit Paraderiin, josta Chris ja Debbie olivat kovasti innoissaan. Niinpä olin saanut hyväksyvän leiman, mutta vaikka en ollutkaan kaivamassa esiin inhottavuuksia, ei tästä tulisi mitään Hit Parader juttua kiiltävine valokuvineen ja pehmennettyine lauseineen. Tämän tajusi Chriskin, kun asiasta hänelle mainitsin.
Ideana oli mennä studioon, puhua kaikkien yhtyeen jäsenten kanssa ja panna muistiin kaikki, mitä pystyisin tajuamaan siitä, mitä albumin tekoon – etenkin Blondie-albumin tekoon – liittyy. Sovittauduin heidän aikatauluihinsa, jotka panivat ihmiset välistä ehkä kovinkin tiukalle mutta perustuivat pääasiassa Mike Chapmanin näkemykseen siitä, mikä oli tärkeintä ja osoittivat myös, että miehen itsensä sisukkuus on uskomaton. Useimmat pohjat olivat jo valmiina ja jäljellä olivat päällekkäisäänitykset, sooloja taustalaulut sekä ylimääräiset kitarat, kosketin-ja rytmisoittimet.
Yhtye työskenteli siis melkoisessa paineessa, jonka tuo mukanaan korkeilla kaupallisilla panoksilla pelaaminen. Eikä tilannetta suinkaan helpota se, että päällekkäisäänitykset ovat ikävää, pikkutarkkaa hommaa, joka tuntuu kestävän ikuisuuksia, kun pienen pieniä yksityiskohtia rakennetaan pohjan sokkeloihin. Vallitseva paine ilmeni niin pienempinä kuin suurempinakin purkauksina. Samalla kun Chris selvitteli minulle Rolling Stone katastrofia studioon saavuttuani, hän heitteli pientä veistä studion puiseen seinäpaneeliin. Kontrollihuoneessa ilmapiiri oli tiukka ja jännittynyt yhtyeen yrittäessä päästä yhteisymmärrykseen Chrysalis Recordsin Terry Ellisin kanssa.
Tällaisina hetkinä kaivataan jotain kevyttä huulta laukaisemaan tilannetta, joka uhkaa kiehua yli. Niinpä kun Jimmy Destri käveli sisään kainalossaan uusin hankintansa, digitaalinen viivelaite, hänet otettiin vastaan iloisin pilahuudoin: »Kato perkule, uusi lelu!» Mike Chapman puolestaan heitti: »Manny (kaupungin suurin musiikkilaitekauppias) nyhtää teidät kuiviin tuolla menolla!» Jimmyn tiukatessa laitekustannuksia yhtyeen rahamangerilta oli vastaus: »Mitähän seuraavaksi?» Jimmy näytti Chrisille kuinka vekotin toimi, ja sitä käytettiinkin sitten melkoisesti seuraavina päivinä kosketinsoitinosuuksissa.
Chrisilla oli hetki aikaa ennen kuin häntä tarvittiin seuraaviin päällekkäisäänityksiin, ja niinpä vetäydyimme juttelemaan studion minikeittiöön.
»Me aioimme tehdä tällä kertaa “Jack Leen parhaat”, mutta tulimme toisiin ajatuksiin loppujen lopuksi», Chris heittää viitaten Jack Leen piiseihin »Hanging on the Telephone» ja »Will Anything Happen» »Parallel Lines» albumilla ja ehkä myös siihen, että kahden yhtyeen ulkopuolisen säveltäjän tekemän piisin ottaminen Blondie-albumille ehkä nostatti muutamia kulmakarvoja joissain piireissä. Mutta eihän se ollut oikeastaan mitään varsinkaan verrattuna »kaupallista paskaa» huutoihin, joita yhtyeen temput ovat saaneet aikaan.
»Minua todella ottivat päähän ihmiset, jotka haukkuivat meitä itsemme myyneiksi, koska “Heart of Glass” oli diskopiiso.» Euroopassahan yhtye on jo käytännöllisesti katsoen supertähti hittiketjunsa ansiosta, josta »Heart of Glass» on vain yksi lenkki (ketju alkoi vuotta aiemmin »Denisillä»).
»Tiedän että jos siitä ei olisi tullut hittiä, ei siitä olisi myöskään noussut mitään haloota. Ihmiset olisivat ehkä sanoneet, että kas kun Blondie on tehnyt diskopiisin, sepä söpöä. Siitä tuli hitti koska se on hyvä piisi. Esitimme sitä jo pitkän aikaa sitten funky-versiona.»
»Homma perustuu tietysti pitkälti levyn soundiin, joka on pitkälle kehitetty eurooppalainen diskosoundi Kraftwerkin ja Giorgio Moroderin tyyliin – täällä Valloissa se tuntuu ehkä hiukan eksoottiselta. Marty Thau (ystävä ja entinen yhtyeen ohjaaja) kertoi kuulleensa sen eräässä diskolevy-yhtiöiden kokouksessa ja miettineensä, että tuohan on hauska juttu, eräänlaista diskopunkia. Eikä hän tajunnut, että kyseessä oli Blondie.»
Juttelimme rockin erikoistumisesta 70-luvulla, ja Chris viittasi 70-luvun itsekeskeisyyteen vastareaktiona 60-luvun yhteiskuntakeskeisyyteen. Päättyvä vuosikymmen on synnyttänyt yhtyeitä, jotka ovat vesittäneet rockia johtaen sen yhä kauemmaksi sen alkuperäisestä voimasta, heikentäen, älyperäistäen ja karsinoiden sitä. »Kaikki on paskaa 70-luvulla», Chris lisää myrtyneellä äänellä.
Jimmy on kävellyt sisään ja pistää väliin: »Luulen että meitä pidetään vastuussa siitä, että olemme tuoneet kaiken, diskon, heavy rockin jne. samaan kasaan, poppiin. Englannissa ja Euroopassa ihmiset näkevät rockin eri lajit vain samansuuntaisina ilmentyminä yhdestä musiikista, mutta näin ei ole Amerikassa.»
»Ihmiset luulevat, että Amerikan valloittaminen on vaikeaa pelkästään sen valtavan koon vuoksi, mutta totuus on, että tämä on ainoa maa maailmassa, missä jokainen taidemuoto nähdään mahdollisuutena myydä jotain tuotetta. Kaikki ne, rock mukaan lukien, ovat olemassa vain siksi, että voidaan myydä lisää lvory-saippuaa.»
Chris: »Joka tapauksessa en usko, että me tulemme julkaisemaan uutta diskolevyä täällä.»
Uudella albumilla tulee olemaan yksi diskoura nimeltä »The Spaghetti Song» (nimi johtuu siitä, että se muistuttaa Chrisin mielestä erästä piisiä hänen näkemästään italialaisesta lännenfilmistä), mutta se ei ainakaan minun mielestäni kuulosta singlemateriaalilta.
Puhe kääntyi »Parallel Lines» albumiin, josta huomautin, että mielestäni se on liian hajanainen yksittäisten osien ollessa liian vahvoja kokonaisuuden kustannuksella. Chris oli samaa mieltä, mutta uskoi tilanteen korjautuvan »Eat to the Beatin» myötä, jonka soundit ovat kuulemma yhtenäisemmät.
»Edellinen albumi oli teknisesti täydellinen, jokainen onnistui omissa osuuksissaan, mutta mielestäni siitä puuttui persoonallisuutta…»
Destri: »Minä olin jotenkin poissa kun sitä levyä tehtiin. Se on hyvin tekninen levy ja Mike tavallaan kiskoi sen ulos meistä. Henkilökohtaisesti olin vaiheessa, jolloin kyselin itseltäni halusinko oikeastaan olla popmuusikko vai en. Se oli vaikeaa aikaa meille kaikille itse asiassa, koska emme tunteneet oloamme kovinkaan kotoiseksi…»
Chapman käveli ohi maktalla veskiin ja rikkoi tunnelman kompastumalla nauhuriin. Hän nosti sen ylös ja hihkui mikkiin »Vittu, vittu, vittu» aiheuttaen yleisen naurunrämäkän. Myös Clem Burke oli ilmestynyt paikalle.
Palasimme »Parallel Linesiin». Chris huomautti, että hänen mielestään se kansi »haisee». Clemillä oli ollut ajatuksena eräs valokuvakollaasi, jota Chrysalis ei vain suostunut hyväksymään. Clem ja minä vaivuimme keskusteluun Jimmyyn ja Chrisin liuettua kontrollihuoneeseen veskistä palanneen Chapmanin kanssa.
»Joskus me olemme niin ylikorneja, että olemme itse asiassa jo hyviä, eräänlaisia harhaoppisia. Kun levytimme “Heart of Glassin” ei diskon soittaminen ollut mitenkään pop, ei ainakaan meidän sosiaalisissa piireissämme, mutta me teimme sen, koska halusimme kokeilla sitä.» Mutta se mikä yhtyeelle ehkä oli vain kokeilua, ei voinut syntyä ihan noin vain, jos se nyt yleensä koskaan voi. »Mike johti minua soittaessani, suurimman osan aikaa tuijotimme toisiamme lasin läpi. Tunteemme olivat erilaisia tuolloin kuin tätä uutta levyä tehdessämme.»
Chris oli huomauttanut, että Chapman oli ollut enemmän mukana »Parallel Linesia» tehtäessä, mikä ehkä vei hieman pois energiaa, mutta auttoi tekemään levystä teknisesti täydellisemmän. Clem selitti, että yhtye on rakentamassa luottamusta itseensä työskentelevänä yksikkönä ja omaperäisenä yhtyeenä.
»Luulen, että tällä hetkellä tarkastelemme materiaalia enemmänkin ajatellen, onko tämä hyvä Blondie-piisi kuin kuulostaako se hyvältä. Olemme löytäneet oman paikkamme, omat arvomme, joita käytämme sen sijaan, että turvautuisimme muiden päätelmiin.»
»Emme ole nää yhtä varovaisia soittamisen ja säveltämisen suhteen.»
Tarkoitatko vanhaa kunnon »olemme tehneet sen kerran ja pystymme tekemään sen toistekin» filosofiaa?
»Jep. Ja olemme paremmin perillä – ainakin minä olen – siitä, miltä rumpubreikki tai kitarariffi kuulostaa levylle siirettynä kun puoli vuotta myöhemmin kuuntelen sitä. Olen löytänyt eräänlaista huolettomuutta itsessäni – ainut juttu, mitä todella murehdin on se, etten toistaisi vanhoja juttuja.»
»Yritän olla niin hyvä kuin pystyn olemaan – eräänlainen uudestisyntynyt mod-filosofia sen sijaan, että ajattelisin punk-ideologian mukaan: en osaa soittaa, mutta paskat siitä.»
Alkuaikoina juuri kun Clem ja Gary Valentine olivat liittyneet bändiin, minista tuntui että yhtye yritti tavoitella hiukan liian korkealle kykyihinsä nähden.
»No, olen aina tiedostanut sen, että Debbie on loistava keulakuva – laulaja, tyylittelijä, säveltäjä – ja olen aina luottanut yhtyeeseen. Chris on hieman taiteellisempi ja minä puolestani enemmän poppiin suuntautuva. Chrisin intresseistä on osa tarttunut minuun ja toisaalta minä sain hänet pitämään Bay City Rollerseista, joista en kyllä enää pidä. Minä pidän Rosetta Stonesta.»
»Mutta koskaan emme ole halunneet olla mikään undergroundyhtye. Ihmiset haukkuvat meitä itsemme myynnistä, mutta sitä emme ole mielestäni koskaan tehneet. Olemme aina halunneet olla poppiin tukeutuva bändi ja olemme halunneet tehdä hittejä. Olen aina halunnut yhtyeen keskittyvän juuri siihen, ja sen myötä olemme voineet tuoda mukaan muitakin elementtejä», sanoo Clem viitaten Chrisin taiteellisempiin pyrkimyksiin.
Chris joka on tullut takaisin halusi kuitenkin, että tehdään selvä ero Blondien kokeilujen ja sellaisten yliälykkäiden ja kylmien systeemien kuin ELP välillä.
Clem: »Toiset ihmiset ovat taiteellisia, toiset popmuusikkoja, ja toiset yrittävät matkia Jimmy Pagea.»
Muistelen, että neljä vuotta sitten tapahtuneen hajoamisen jälkeen, joka jätti alkuperäisistä jäsenistä jäljelle vain Debbien ja Chrisin ja toivat mukaan Clemin ja Gary Valentinen, olin nähnyt yhtyeen ja pitänyt sitä hieman liian kunnianhimoisena kykyihinsä nähden. Chris ja Clem olivat kuorossa samaa mieltä ja Clem huomautti, että etenkin »Man Overboard» ja »Attack of the Giant Ants» olivat liian monimutkaisia suhteessa siihen, mihin böndi teknisesti pystyi noihin aikoihin. Olin samaa mieltä juuri noista piiseistä. Huomautin lisäksi, etta noihin aikoihin oli paljon ihmisiä, jotka pitivät Blondieta toivottomana jos ei vielä pahempana. Myös Chris muisti sen turhankin hyvin.
»Se että saimme negatiivisia reaktioita oli toisaalta parempi kuin ei mitään, mutta toisaalta tuntui kuin meitä vastaan olisi muodostettu salaliitto. New Yorkin musiikkimaailma toimi hiton hienosti vuoden verran – kaikki lainailivat toisilleen kitaroitaan, vahvistimiaan ja kaikki olivat kavereita keskenään. Mutta heti kun ensimmäinen levy-yhtiön agentti, ensimmäinen dollarin kulma vilahti CBGB-klubilla, koko homma alkoi muuttua – kaikki olivat kilpailijoita toisilleen. Jokainen ryntäsi toistensa yli saadakseen levytyssopimuksen.»
Clem: »Nykyään on pirun vaikea päästä alkuun. On liian paljon bändejä, jotka matkivat ja potkivat toisiaan. Luojan kiitos kukaan ei tehnyt sitä, mitä me teimme tai Talking Heads teki. Meidän kykymme on tehdä synteesejä eri rockin suunnista.»
Mutta tuo ei tarkoita, etteikö Blondiella olisi ollut vaikeuksia vakuuttaa ihmisiä synteesinsä hyvyydestä.
Seuraava päivä oli kaatuneiden muistopäivän viikonlopun lauantai (Kaatuneiden muistopäivä on toukokuun viimeinen maanantai, virallinen vapaapäivä – käänt. huom.). Yhtyeellä se oli vapaapäivä, mutta hommiin tultiin maanantaina, muistopäivänä. Pääosassa studiossa olivat Chris, Mike Chapman ja tämän ihmelapsi, äänittäjä David Tickle, joka on vain 19-vuotias). Chris äänitti päällekkäiskitaroita, kunnes jokainen nuotti oli täsmälleen oikea ja aloittin sitten uudestaan tuplaten jokaisen nuotin. Laulu, jota tällaisella huolella tehtiin, oli »Shayla», hiljainen, kehtolauulumainen ura, ja istuessani siinä odottamassa, että Chris pitäisi tauon vaihtaakseen kanssani muutaman sanan, aloin ihmetellä, kuinka miehet jaksavat näpertää tuntikaupalla pikkutarkkoja kuvioitaan nukahtamatta. Etenkin kun kyseessä oli niin hidas ja hiljainen piisi. Yllätykseni ei ollut pieni kun lopullisen tuloksen kuullessani huomasin, että siihen oli kehittynyt omaa, hellää voimaansa.
Muistopäivä oli aika erikoinen, sillä studiossa työskentelevien ystävät ja eukot tulivat joukolla tapaamaan heitä – olihan kyseessä yleinen vapaapäivä. Kinks-yhtye, joka kuumeisella kiireellä viimeisteli albumiaan (studiossa on itse asiassa kaksi eri yksikköä), eivät olleet kovinkaan ihastuneita vieraiden tungokseen, sillä he ovat tottuneet oman Konkstudionsa rauhaan. Jopa koeknut rockveteraani on hiukan varpaillaan joutuessaan työskentelemään samoissa studiotiloissa legendaarisen yhtyeen ja pian ehkä legendaksi muodostuvan bändin kanssa.
Chris on puolestaan ryhtynyt vääntämään päällekkäisäänityksiä uraan nimeltä »The Hardest Park», joka mielestäni välittömästi erottu albumilta. Chris latoo kitarariffejä Frank Infanten rytmikitaran päälle. Ne kietoutuvat puolestaan Jimmyn kosketinsoittimiin ja Frankin toiseen riffiin. Tällä pohjalla seisovat sitten Debbien laulu ja Chrisin soolo. Lopputulokseen sisältyvät kaikkein puhtaimmat funk-kulut, jotka tuovat mieleen sellaiset hitit kuin »Fame», »Miss You» ja »Superstition». Tämä piisi mainituista esimerkeistä poiketen päätty raskaana rockpiisinä, jota Clemin bassorumpu ja tomit ajavat eteenpäin kuin 25 tonnin panssaroitua kuorma-autoa, jota laulajan ääni houkuttelee yhtyeen muita jäseniä kaappaamaan. Kaikki kitaraja kosketinsoitinosuudet tuplataan – Chapman uskoo, että se antaa Blondien soundille uutta rikkautta. Seuraavaksi sai »Union City Blue» ura samanlaisen käsittelyn.
Kun Chris oli saanut osuutensa näiltä osin valmiiksi, ryhtyivät Jimmy ja Mike Chapman kuuntelemaan »Die Young, Stay Pretty» uraa, reggae-piisiä, jota on pidetty hyllyllä Blondien alkuajoista (piisi on peräisin vuodelta 1975). Mikella välähtää: »Tehdään siihen taustalaulu.» Niinpä hän ja Jimmy painuvat studioon jättäen Ticklen kontrolliin ja vetivät parhaaseen jamaikalaistyyliinsä vastaukset Debbien toistuviin päätösosuuksiin. Sitten Mike ryhtyy kokeilemaan: hän kaiuttaa laulut eri raidoille ja poistaa lopuksi alkuperäiset laulut jättäen mukaan vain kaiut. Systeemiä päätetään käyttää siten, että lauluosuudet tehdään uudestaan ja käsitellään sitten edellä kuvatulla tavalla. Äkillisestä väläyksestä on tullut levytettyä todellisuutta.
Siirryn syrjään vaihtaakseni muutaman sanan yhtyeen uusimman jäsenen, englantilaissyntyisen Nigel Harrisonin kanssa. Hän myöntää antaneensa muutaman haastattelun, muttei pidä itse..n haastateltavana tyyppinä Harrisonin ensimmäinen merkittävämpi yhtye oli Silverhead, jonka jäsenyys alkoi Nigelin kohdalla varsin oudosti.
»Kun etsit keikkailumahdollisuuksia Melody Makerin takasivuilla olevista ilmoituksista, voit olla varma, että mitä isompi ilmoitus, sen paremmin saat liksaa. Minä vastasin kaikkiin vähänkin isompiin ilmoituksiin oli kyseessä sitten millainen keikka tahansa, vaikka yläosaton go-go-bändi tai esimerkiksi yksi, joka halusi “eroottisia rentoutujia”. En tiennyt mitä se oli, mutta myöhemmin paljastui, että kyseessä oli Michael des Barres (kaveri tunnetaan parhaiten osastaan luokan punkina elokuvassa “To Sir With Love”), joka kokosi bändiä. Homman takana tuntui olevan joku salaoeräinen kummisetä, jotka viikon kuluttua paljastuivat Andrew Lloyd Webberiksi ja Tim Riceksi (joiden aikaansaannoksia ovat “Jesus Christ Superstar” ja “Evita” -musikalit).»
»Bändin musiikki oli raskasta rockia, hiukan heavy metallin tällä puolen ja image hiukan glamourmainen muttei varsinaisesti kiiltorocktyyli. Se oli kyrpärockia, se oli meidän oma juttumme. Kävimme kiertueella Deep Purplen kanssa ja varastimme heiltä kaikki bändärit… Se oli hyvä yhtye, mutta parin albuminkaan jälkeen se ei vain noussut pinnalle.»
Yhtye jatkoi des Barresin lähdettyä ja levytti kolmannen, enemmän bluesiin kallistuvan albumin. Nigelin tausta ennen Silverheadia ovat olleet blues revival yhtyeet – tyypiltään Savoy Brownin, Fleetwood Macin ja Chicken Shackin tapaiset – joiden levyjä ei ole kuitenkaan julkaistu kuin Keski-Euroopassa.
Nigel päätyi soittelemaan Doorsin entisen kosketinsoittajan Ray Manzarekin kanssa, joka tunsi Nigelin Silverheadin Los Angelesin päiviltä. Hän oli mukana Manzarekin »The Whole Thing Started with Rock ‘n’ Roll» albumilla ja pysyi mukana myös hyvää tarkoittaneen mutta väärin ymmärretyn Nite City kokoonpanon ajan. Sen hajottua Nigel ja Manzarek olivat mukana kokoamassa taustabändiä Iggy Popille. Ikävä kyllä Iggy perääntyi ilmeisesti ajatellen, että hän oli tullut liian lähelle jonkinlaista kuolleista noussutta Jim Morrisonia, ja tähän loppui Ray Manzarekin avuliaisuus.
Iggyn siiryttyä Bowien suojiin menivät Ray ja Nigel katsomaan kiertuebändiä, jossa Bowie soitteli kosketinsoittimia, lauloi taustoja ja toimi kulissien takaisena johtajana. »Ray innostui kovasti sanoen, että tuota hän on aina halunnut tehdä, tarkoittaen Bowien roolia bändissä.» Oli myös puhetta, että Ray ja Nigel olisivat yhdessä Paul Cookin ja Steve Jonesin kanssa ryhtyneet herättämään henkiin Sex Pistolsia, mutta siitähän ei, kuten kaikki tiedämme, tullut mitään.
Ei sen puoleen, että Nigel olisi ollut kauhean pahoillaan tapahtuneesta. Blondie toimi avausbändinä Iggyn kiertueella ja Nigelille se todella kolahti. Yhteisten ystävien kautta hän sai kutsun tulla kokeilemaan Whisky a-Go-Go klubille, miltä tuntuu soittaa Blondien kanssa ja sai kuulla, että yhtye oli kiinnostunut ottamaan hänet basistikseen.
»Olin kuitenkin nähnyt Frankin soittamassa heidän kanssaan ja pidin häntä todella kovana kaverina. Ihmettelin mitä he luulevat tekevänsä minunlaisellani tyypillä.»
Asiat kulkivat kuitenkin sellaista vauhtia, ettei ollut aikaa pohtimiseen. Hän oli bändin mukana New Yorkissa ennen kuin hän tajusikaan, että aikoo jättää Manzarekin ja liittyä Blondieen. Ja välittömästi hän huomasi olevansa lentokoneessa matkalla Englantiin aloittamaan Blondien Euroopan kiertuetta ennen kuin hän edes osasi kunnolla Blondien ohjelmiston. Kaikki tämä tapahtui muutamassa päivässä, ja ajan mittaan hän ja Frankie, jonka basistin paikalle hän siirtyi, huomasivat että he pysyisivät bändissä Frankien siirtyessä kakkoskitaristiksi.
Itse asiassa Nigel tunsi jonkin verran yhtyeen materiaalia, koska piti siitä jo ennestään, mutta jonkinmoinen shokki hänelle oli se, että avauskonsertti oli Aylesburyssa, seudulla missä hän on kasvanut. »Hienostihan se meni – paikalliset lehdet kirjoittivat jotain sellaista, että oma poikamme pärjää upeasti.»
Nigel ei puhu paljonkaan laulujen tekemisestä. Vaikka hän sävelteli varsin vähän ennen Blondieen liittymistään, hän sävelsi musiikin piisiin »One Way or Another» ja myös uuden albumin nimipiisin. Ehkä mies ei vielä osaa pitää itseään säveltäjänä, vaikkei hänen kykyjään käykään kieltäminen. Hän puhuu Blondien tuotannosta yleiseen sävyyn. »Haaveeni olisi saada ulos albumi kerran kuussa ja single joka perjantai – lähes sitä oli homma Englannissa 60-luvulla.»
Seuraavana päivänä juttelin jonkin aikaa Chrisin kanssa Kinksien puhaltaessa taustalla uraa, josta myöhemmin tuli »Captain America».
»Lehdistöstä löytyy läjittäin paskaa Blondiesta ja suurin osa meistä kirjoitetusta on roskaa ja vääriä tietoja», sanoo Chris kyllästyneenä. Huomautin, että pullonkaulan saattaa muodostaa se, että kadun nuoren käsitys Blondiesta keskittyy yhä tarkemmin Debbien persoonaan. Debbie on yhtyeen puhenainen, ja kuitenkin häneen pannaan tyhmän vaaleaverikön leimaa. Ristiriita on siinä, että kuinka tyhmältä vaaleaveriköltä voi odottaa järkipuhetta seksikkään liikehdinnän sijasta? Toisekseen, Debbie ei vielä oikein hallitse julkkiksen rooliaan – hän ei ole vielä kehittänyt persoonallisuutta, joka heittää näppärää, terävää huulta television haastatteluohjelmissa. Nämä seikat ovat omiaan aiheuttamaan sekaannusta ja hämmennystä.
»Ihmiset eivät halua ottaa häntä vakavasti, kun hän puhuu suoraan heille. Kaikki luulevat, että hänen julkinen minänsä – joka on yhdistelmä tyhmää vaaleaverikköä ja suorien sanojen puhujaa – on pelkkää showta. Debbie on nero. Kun hän innostuu, hänen kanssaan on hieno jutella, mutta hän on myös hyvin luonnollinen eikä osaa teeskennellä.» Juttelimme myös Marilyn Monroesta, terävästä eukosta, jota yleisö ei suostunut hyväksymään minään muuna kuin tyhmänä vaaleaverikkönä.
Kinksit puhalsivat edelleen täysin palkein, ihmisiä vilisi edestakaisin, nurkassa pauhasi televisio ja Chris lähti varmistamaan, ettei häntä juuri nyt tarvita äänittämössä (kaikki Chrisin päällekkäisäänitykset tehtiin siten, että hän istyi Chapmanin vieressä äänittämössä ja soitti studiossa olevien vahvistimien kautta tai suoraan pöytään). Chrisin palattua jatkoimme keskustelua Debbien ja yhtyeen imagesta.
»Ihmiset väittävät, että Debbie kerää kaikki rahat bändissä, mutta se ei ole totta. Ainut ylimääräinen, mikä hänelle tulee, on peräisin vain hänen kuvaansa tai nimeään kantavista tuotteista, kuten ainoastaan häntä itseään esittävistä julisteista. Muuten hän saa saman kuin minä ja Jimmy. Frankie ja Nigel saavat hieman vähemmän, koska ovat olleet mukana vöhemmän aikaa.»
Chris jatkoi vielä, että yhtyeellä on valtavasti velkaa niiden velkojen lisäksi, joita sillä on Chrysali-yhtiölle. »Chrysalis – nimenomaan Terry Ellis – maksoi summan, jolla osti meidät Private Stock yhtiöltä (huhujen mukaan summassa olisi ollut jopa seitsemän numeroa), ja tuo raha on yhtyeen maksettava Ellisille takaisin.» Tästä keskustelu siirtyikin yhtyeen managerikysymyksiin, jotka ovat varsin sekavat. Paperilla yhtyeen manageri on edelleen Peter Leeds, vaikkei hän enää olekaan tekemisissä yhtyeen päivittäisten asioiden kanssa.
Chris höyrysi melkoisesti yhtyeen tyytymättömyydestä Leedsin touhuja kohtaan. Pahimman tempun Chrisin mielestä Leeds ja hänen vasallinsa, PR-mies Toby Mamis olivat tehneet »Blondie Is a Group» (»Blondie on yhtye») kampanjallaan, mutta Chris puhui myös asioista, joita tässä ei voi luetella laillisten epäselvyyksien vuoksi.
Puhuimme myös teema-albumin tekemisen mahdollisuudesta (josta Chris, Debbie ja Jimmy olivat maininneet monissa yhteyksissä), mutta se saa vielä odottaa aikataulun kireyden ja kaupallisten näkökohtien selvittämisen vuoksi. Keskustelimme laulujen tekemisestä ja siitä kuinka se on sovitettava kollektiiviseen tietoisuuteen. Aiheissa ei kovin pitkälle päästy, sillä meidät keskeytettiin jatkuvasti, ja lopulta luovuimme ja lähdimme katsomaan mitä muualla Power Stationilla tapahtui.
Äänittämössä kuuntelivat Frankie, Jimmy, hapman ja Tickle nauhoitusta Frankien sooloista Jimmyn piisissä »I’m Not Living in the Real World». Jouduttuaan odottamatta heittämään soolon piisiin oli Frankie hieman hämmentynyt, mutta hetken kokeiltuaan hän oli saanut aikaan tyydyttävän soolon – kaoottisen Pistols-jutun, jonka hyväksyttyään Chapman oli käskenyt hänen tuplata. Frankie sanoi, ettei hän edes soittessaan tiennyt mitä teki, jolloin Chapman käski hänen vetää jotain samaan suuntaan ja olla murehtimatta variaatioista. Päällekkäin pantuna nämä kaksi sooloa kuulostivat todella villeiltä.
Mutta Chapmanille se ei riittänyt – hän halusi soolon loppuun valtavan sähkömetallisen räjähdyksen, jonka hän aikoi saada vetäisemällä kaiun täysille viimeisellä nuotilla saadakseen aikaan kierron. Porukalle maittoi nauru – myös kaverille itselleen – Miken yrittäessä epätoivoisesti osua juuri viimeisen nuotin kohdalle. Nigel virnuili: »Tuosta me maksamme hänelle omaisuuden tunnissa.» Jimmyn kommentti: »Look what they done to my song, Ma» (»Katso, mitä ne ovat tehneet laululleni, äiti.»).
Jossain välissä juttelin pitempään Jimmyn kanssa. Vältimme keskeytyksiä leiriytymällä portaikkoon ja myöhemmin yläkerran vapaaseen toimistohuoneeseen.
Ennen päätymistään kosketinsoittimiin oli Jimmy kokeillut rumpuja, bassoa ja akustista kitaraa ajaen perheensä hulluuden partaalle kokeiluillaan. Kun hänen isänsä osti pianon, Jimmy innostui siihen heti yllättäen perheensä, sillä piano oli tarkoitettu hänen pikkusiskolleen, Donnalle. (»Minusta haluttiin lääkäriä tai asianajajaa, mutta pikku kullanmuru haluttiin opettaa soittamaan pianoa.») Donnasta tuli jonkinlainen klassisen musiikin ihmelapsi, kun Jimmy yritti oppia levyiltä rocksooloja. Donnan mielenkiinto lopahti, vaikka hän saikin kannustusta, mutta oma itseluottamus ei riittänyt. Sen verran aikaa hän kuitenkin jaksoi, että opetti Jimmylle muutamia perusasioita. Jimmy ei kuitenkaan koskaan oppinut oikeaa soittotapaa ja sen tähden hän käyttääkin niin runsaasti syntesoijaa. (»Minulla ei ole tarpeeksi hyvä vasuri.»)
Tämä ei kuitenkaan vähentänyt hänen haluaan soittaa yhtyeissä, ja niinpä mies kävi läpi tyypillisen korttelibändivaiheen, mutta alkoi pian roikkua vanhemmassa porukassa. Hän hankki vanhat Farfisa-urut, jotka jäivät kuitenkin pian käyttämättä miehen kiinnostuessa kuvataiteista ja heittäytyessä akateemiseen maailmaan. Hän leikitteli ajatuksella mennä mukaan useampaankin New Yorkin klubibändiin, mutta vasta nähdessään Blondien toista kertaa hän todella innostui. Blondien (silloin he ovat Chris, Debbie, Clem ja Gerry Valentine) näkeminen oli rakkautta toisella silmäyksellä.
»He muistivat minut, koska olin ainut yleisön joukossa, jolla oli lyhyt tukka ja tumma puku. Seisoin baarissa ryypyllö, kun Debbie tuli luokseni ja sanoi: “Olemme kuulleet, että sinä olet melkoinen pianisti.” Minä sanoin, ettei minulla edes ollut pianoa, vain vanhat urunrämät. Hän pysyi kuitenkin tiukkana ja pyysi minua harjoituksiin kokeilemaan, miltä homma tuntuisi.»
Koskettelimme myös aihetta Gary Valentine, ja se osoittautui araksi asiaksi Jimmylle. Gary oli ollut Clemin kaveri, joka otettiin Fred Smithin paikalle, joka puolestaan liittyi Televisioniin. Ei siksi, että hän olisi ollut hyvä basisti – hän tuskin osasi soittaa bassoa – vaan koska hänellä oli oikea asenne: miellyttävä, riehakas, hyvin reipas. Mutta vaikka Gary ja Jimmy ystävystyivät, Jimmy oli syynä Garyn lähtöön yhtyeestä.
»Kävimme läpi hyvin vaikeaa vaihetta, jolloin kaikki tappelivat toistensa kanssa. Gary on kuitenkin sen luokan idealisti, ettei hän koskaan ollut halukas taipumaan kompromisseihin, joita me muut teimme ongelmien ratkaisemiseksi. Hän oli tehdä minut hulluksi, ja niinpä eräänä päivänä kävelin Peter Leedsin toimistoon ja ilmoitin, että jommankumman meistä on lähdettävä. Gary erotettiin seuraavana päivänä.
Ennen lähtöään Los Angelesiin ja oman trionsa, The Know, muodostamista jätti Gary yhtyeele jäähyväislahjaksi piisin »(I’m Always Touched by Your) Presence, Dear», josta tuli valtava Blondie-hitti Englannissa ja Euroopassa.
Jimmy antoi minulle raa’an arvion yhtyeen vastakkaisista osatekijöistä: Frankie lähestyy kitaraa muusikon näkökulmasta, Chris on kuvaannollisempi ja kokonaisvaltainen, Clem ja Frankie rakastavat kiertue-elämää ja lavalla soittamista samoin kuin Nigel, jolla on muitakin mielenkiinnon kohteita ja Chris, Debbie ja hän itse, jotka pitävät esiintymisestä, mutta haluavat pysyä New Yorkissa vetäen bändin ulkopuolisia projekteja silloin kun yhtye ei levytä tai keikkaile.
»Mutta kuten Clem sanoo: me kaikki tiedämme, että Blondiella on edessään vielä pari kovaa kiertuevuotta ennen kuin voimme harkita, onko meillä varaa jättää kiertäminen.»
Ennen kuin Jimmy nousi mennäkseen tekemään kosketinsoitinraitojaan, hän lausui viimeisen kommenttinsa käsillä olevasta hommasta: »Tämän levyn suhteen olen ylpeä siitä, että kun kakarat samoin kuin Gary kuulevat tämän levyn “Heart of Glassin” oltua ykköstilalla, he tulevat sanomaan: “Luojan kiitos, he eivät ole menettäneet otettaan.”»
Clemin kiinni saaminen osoittautui vaikeaksi tehtäväksi. Hänen isänsä oli sairastellut ja hän vietti mahdollisimman paljon aikaa isänsä luona. Kun vihdoin pääsin hänen puheilleen, hän vaikutti jotenkin hajamieliseltä ja poissaolevalta. Ehkä hän ajatteli isäänsä, käsillä olevaa työtä ja muita yhtyeen ongelmia. Clem on, kuten Destri oli huomauttanut, realisti. »Olemme vasta oppimassa asioita, joita kadun nuoret eivät vielä tajua – totuuden Kinksien “Top of the Pops” piisistä, jossa sanotaan: “Kun olet saanut ykköstilan listoilla, voit todella ruveta vuolemaan rahaa.” Olen huolestunut levyjemme myynnistä tällä hetkellä aivan eri tapaan kuin ennen – en niinkään rahallisesti vaan taiteellisen hengissä pysymisen kannalta. Myytiinpä levyämme kuinka paljon tahansa, seuraavan on myytävä enemmän, sillä muuten olet musiikkiteollisuuden mielestä kuolemassa.»
Kun kyselin häneltä soittamisesta, hänellä tuntui olevan hyvin vähän sanottavaa, paitsi että yhtyeen avomielinen rakenne on ehkä auttanut häntä. Hänen »yliampuva tyylinsä» on kehittynyt, koska hänen on ollut pakko täyttää aukkoja Garyn yrittäessä oppia soittamaan. Selityksenä hämmästyttävään olemukseensa lavalla hän totesi naureskellen: »Olen aina pitänyt shouvaamisesta, mutta minun on istuttava paikallani.»
Frank puhui vielä vähemmän. Hän ei ota paljoakaan osaa muiden huoliin, eikä hänen menneisyytensä ole ollut miehen itsensä mielestä mitenkään värikäs. Hän tunsi Clemin ja Garyn ja roikkui CBGB:llä poikien soittaessa siellä. Kerran kun Frank meni lavan taakse kysyäkseen, mihin, aikaan bändi tulee taas lavalle, Clem kertoi että Gary oli erotettu ja että he tarvitsivat jonkun soittamaan bassoa levylle. Frank ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Piste.
»Mikään ei ollut varmaa, ei ollut mitään tarkkoja sopimuksia. Jo noihin aikoihin vaihdoimme Chrisin kanssa soittimia lavalla. Kun Nigel tuli mukaan, homma vain itsestään selkiytyi, vaikkei kukaan sanonut minulle, mitä tulisi tapahtumaan.» Frank vain seilaili tapahtumien mukana.
Frank ei osannut selittää, mistä hän oli saanut inspiraation piisiinsä »Defectors», joka on uskomaton sekoitus raskasmetallista rondoa ja kasakkamusiikkia, mutta kun kuulin sen, kysymys ei olisi enää tullut mieleenikään. Minä vain istuin äänittämössä haavi auki. Uskomatonta!
Keskiviikkona Chapman oli valmiina aloittamaan keskipäivällä, mutta yhtääm Blondien jäsentä ei vielä näkynyt, ja niinpä käytin tilaisuutta iskeä häneen kiinni, mitä hän ei pannut lainkaan pahakseen. Hän suorastaan pursui optimismia ja energiaa – emme osanneet aavistaa kuinka paljon hän tulisikaan niitä tarvitsemaan ennen kuin päivä olisi lopussa.
Chapman oli ollut tietoinen Blondien hommista jo jonkin aikaa ennen kuin tapasi yhtyeen. Saatuaan vihjeen, että hänen olisi syytä tavata bändi, hän meni katsomaan sitä
JATKUU
SIVULLA 106